Aiemmin tuolla jo mainitsin Mirko Haaviston &knit, tutkimukset suomalaisista upseereista, jotka palvelivat tsaarin armeijassa ja heidän vaiheistaan aina 1950-luvulle asti.
Täytyy sanoa, että kansakunta, joka ei tunne historiaansa ja tuntee ainoastaan kanonisoituja totuuksia osasta kansakunnan historiaa, on historiantietämyksen mukaan melkoisen 0.
Markku Savikivi muuten kirjoittaa aivan oikein Suomen historiasta; se tosiaankin alkaa autonomiamme alkuajoista lähtien, siis 1809, Suomi oli silloin sääty-yhteiskunta, aateliset, meillä oli norjalainen, ruotsalainen, saksalainen ja tanskalainen aateli. Sitten tulivat sotilaat, porvaristo, talolliset, käsityöläiset, maanomistajat, maattomat ja maata omistamattomat sekä irtolaiset.
Koska sotilasura tarjosi rauhan aikana suomalaisille melko turvallisen leipäpuun, hakeutui moni sotilasuralle. Sinne mentiin oppikoulun tai lukion suorittamisen jälkeen kadettikouluun tai jos isä kuului perinnölliseen aateliin, suoraan ilman oppikouluakin. Muut reitit olivat miehistöön värväytyminen ja sitten aliupseeriarvon kautta vänrikkikouluun ja upseeriksi. Kapteeniksi nimityksen jälkeen sai aatelisarvon ja everstinimityksen jälkeen nimityksen perinnölliseen aateliin.
Suomalaissyntyisiä palveli kaikkiaan upseerina n todella paljon, satoja, runsaan sadan vuoden aikana.
Alkujaan sain kiinnostukseni aiheeseen jo 70-luvulla. Sain hommakseni selvitellä kaukaisen sukulaisemme Aleksanteri Harisen historiaa Turkin sodassa.
Tunsin hyvin Sota-arkiston johtajan, Melkon ja sain häneltä apua aina tarvitessani.
Kahlasin Wanhan Kaartin ajan ruotsinkielisiä komppaniarullia kymmenittäin ja tulostakin tuli.
Aleksanteri Harinen oli palvellut Kaartin 2. komppaniassa Helsingissä ja sattuneesta syystä, olin nykyisen 2. komppanian vääpeli.
Harinen sai sotilasnimen Bly ja osallistui mm Plevnan piiritykseen ja palkittiin 4. Yrjön ristillä. Siitä myytti sotasankarista. Sittemmin kyllä karkasi bulgarialaisen naisen kanssa yksiköstään ja hävisi historian sumuun. Ei niin kauhean kunniakasta.
Sotilaskoulutus upseeriksi eteni sotilasopistosta, virkauralle ja sitten korkeakouluun, jolloin upseeri sai nimikkeen yleisesikunta-. tie aukeni sotakokemuksen (pakollinen) myötä kenraaliksi ja kenraaliksi yleni hyvin moni suomalaissyntyinenkin.
Edellämainitusta poikkesi paljonkin henkivartiokaartin upseerinimitys (tsaarin yksityinen armeija), silloin sotilasarvon eteen liitettiin kaartin-. Esim Kaartin majuri vastasi armeijan everstiluutnanttia ja päinvastoin.
Kaartin upseerit saivat nimityksissä ja opinnoissa erivapauksia ja hyvä suhde hoviin sen kun paransi asiaa. Esim kreivi Mannerheim oli siviiliopinnoiltaan 4/5 keskikoulua, junkkariteitse pääsi Nikolain ratsuväkiopistoon, jonka senkin opinnot jäivät hieman kesken; ei kuitenkaan myöhemmin estänyt samaisen opiston korkeaan johtamisasemaan pääsyä ja sittemmin ilman ye-opintoja kenraaliksi.
Muutamia muitakin Kaartissa palvelleita lykästi samoin mutta pääsääntöisesti suomalaiset kävivät koko sotilasopintojen kirjon läpi. Toisaalta, Mannerheim olikin arvoltaan kreivi (ruotsinkielistä aatelia) ja hovissa suosittu; pitkä, näyttävä ja sulavasti käyttäytyvä edustusupseeri.
Tätä rataa sitten meni tämä suomalaisten palvelus tsaarin armeijassa ja perustellusti voi sanoa, että suomalaisia esiintyi kaikkialla vanhan mantereen sotatoimissa. Olipahan yksi upseeri, joka kävi USA:ssa ratsuväkiopiston ja sittemmin siirtyi Nikolain ratsuväkiopistoon Pietariin.
Aleksanteri 1. kutsui suomalaiset kansakunnaksi kansakuntien joukkoon Porvoon valtiopäivillä 29. maaliskuuta vuonna 1809.
Oma mielenkiintonsa on sillä, että hänen edeltäjänsä, vuonna 1801 murhattu keisari Paavali, Aleksanterin isä oli mahdollisesti Katariinan lapsen imettäjäksi valitun inkerinsuomalaisen Sykiäisen poika.
Väitetään Katariinan lapsen kuolleen ja että koska poliittisista syistä tarvittiin kruununperillistä, niin otettiin sijalle Sykiäisen poika, joka sai nimen Paavali. Ei ehkä tiedetä, oliko poika pappa Sykiäinen pojan isä, vaiko keisari Pietarin syrjähyppy. Kuitenkin kerrotaan Sykiäisten perheen nauttineen erilaisista suosion osoituksista jälkeen päin.
Paavalin kerrotaan pelänneen murha-aikeita. Murha sitten tapahtuikin.
Aleksanterin väitetään lavastaneensa kuolemansa taistelussa. Pietariin lähetetyn arkun väitetään olleen tyhjän ja Aleksanterin lähetelleen kirjeitä vaimolleen Siperiasta.
Konstantin ei ”halunnut” periä keisarillista kruunua. Eli oli myös ilmeisesti Paavalin lapsi. Kruunun peri muistaakseni Nikolai, niinpä arvelen, että keisarillinen huone oli järjestänyt tämän äidille aatelisen siittäjän jättäen Paavalin onnesta osattomaksi.
Avaukseni oikeastaan tarkastelee noiden tutkimusten valossa Suomea alueena ja kansana, äärimmäisen tiukkana luokkayhteiskuntana ja oli toki sitä vielä sisällissotamme jälkeenkin.
Miksipähän ei tuo keisalillinen perhekkin kuulu avaukseen; pitihän tsaari sotilaskoulutuksen suuntautuneisuudella huolen itselleen riittävän lojaalista upseerikunnasta.
Venäjä ei uskaltanut diplomaattisista syistä puuttua ruotsinkielisen yläluokan etuoikeuksiin, koska oli aihetta pelätä, että vaikka suomenruotsalaiset jo Anjalan liiton ajoista alkaen olivat suhtautuneet nihkeästi Ruotsiin, niin suomenruotsalaiset etuiluoikeuksiensa kaventuessa uudelleen kääntyisivät ruotsimielisiksi.
Kun Venäjä hankki suomalaisia tai suomenruotsalaisia upseereja armeijaansa, oli sekin pätevä tapa sitouttaa autonomian eliittiä Venäjään.
Sataa vuotta juhlien muistimme taitaa siten olla lyhyt ja paljon mielenkiintoista löytyy niistä edellisiltä vuosisadoilta.
Tiedä noista ”ryssänupseereista”. Sekä Mannerheim että Kaarlo Kivekäs olivat noita. Jostain syystä herrat upseerit eivät tulleet kovin hyvin keskenään toimeen. Se kielipolitiikka, joka jylläsi vielä sisällissodan jälkeenkin.
Vaikka Mannerheim oli ruotsinkielisiä, hän oli mielestäni paras mahdollinen ylipäällikkö talvi – ja jatkosodassa. Hän tunsi venäläisten sodankäyntitaktiikan sekä myös venäläisen mentaliteetin. Jotkut ovat aprikoineet, että Aksel Airo olisi ollut Mannerheimia parempi ylipäällikkö. Itse olen eri mieltä. Airo ei tuntenut venäläisten sotataktiikkaa siinä mielessä kuin tsaarin armeijassa palvellut Mannerheim ja ehkä vielä tärkeämpi seikka oli se, että Mannerheim tunsi venäläisen mentaliteetin.
Esimerkiksi Mannerheim sanoi Leningradin piirityksestä. ”Leningrad on venäläisille pyhä kaupunki. Jos suomalaiset sotilaat osallistuvat täysipainoisesti Leningradin piiritykseen, ja jos sota hävitään, venäläiset eivät tule koskaan antamaan sitä meille anteeksi. Ja ylipäällikön tehtävä on ottaa huomioon myös se, että sota voidaan myös hävitä.”
Melkoinen diiivahan Mannerheim oli ( aikansa lapsi), mutta haitanneeko tuo.
J.K. Paasikivi joutui sodan päättymisen jälkeen ottamaan vastaan valvontakomission ja oli kovasti tuohtunut Mannerheimille ja sanoi, etrtä Marski purjehti kannukset kilisten Tukholmaan ja jätti hänelle likaisen työn hoitamisen. Mannerheim puolestaan luonnehti Paasikiveä ”vauhkoksi mieheksi”, ja taisi olla aika lailla oikeassa.. – No, historian siipien havinaahan tämä.
Avauksessa käsittelinkin jo pikkuisen Kreivi Mannerheimin sivviili- ja sotilaskoulutusta; vaikuttaa kovinkin vaatimattomalta mutta upea seurapiiri- ja paraatiupseeri hän kieltämättä oli.
Suomen juutalaisväestö sai alkunsa Venäjän armeijan kautta tulleista juutalaisista.
https://jchelsinki.fi/fi/me/suomalaisessa_yhteiskunnassa
”Suomen juutalaisten historian voidaan kuitenkin katsoa alkaneen 1800-luvun alkupuoliskolla, lähinnä 1830-luvulla, jolloin tsaarin armeijassa palvelleet juutalaiset sotilaat, nk. kantonistit saivat Venäjän armeijalta luvan asettua Suomeen pitkän asepalveluksensa päätyttyä. Silti vielä vuonna 1889 hallitus määritteli tarkkaan juutalaisten oikeudet asua Suomen alueella. Heille annettiin vain väliaikaisia oleskelulupia puoleksi vuodeksi kerrallaan.”
———————————-
Hämäläisen mummoni perhe ja varsinkin perheen isä vaikutti juutalaiselta valokuvassa. Mistään juutalaisesta kulttuurista tuskin ainakaan oli kysymys. Etelästä päin oli kuitenkin tullut esi-isä, entinen sotilas Sahalahdelle, enkä ole hänen sukujuuristaan tietoja löytänyt. Ehkä pitäisi tilata dna-analyysi Amerikoista. Minulla ei kuitenkaan ole luottokorttia, millä maksaisi, enkä hanki.