Lenin ei sietänyt ajatustakaan itsenäisestä Suomesta

On vanha hyvä sanonta, jonka mukaan Venäjän ja venäläisten kanssa tehdyt sopimukset eivät ole edes sen paperin arvoisia, mille kyseinen sopimus on tehty.

Kun kuitenkaan hyvilläkään sanonnoilla ei ole todistusarvoa, niin tarkastellaan asiaa esimerkkien avulla.

Lenin ja Brest-Litovsk

Bolshevikkien kaapattua vallan Venäjällä Ensimmäisen Maailmansodan aikana Venäjä teki Saksan kanssa Brest-Litovskin rauhansopimuksen aikomattakaan noudattaa kyseistä sopimusta.

”Leninillä itsellään ei ollut illuusioita päätöksensä seuraamuksista. Keskuskomitean sihteeri E. D. Stasova on tallentanut elävän tuokiokuvan Sokolnikovin delegaation paluusta Smolnaan. »Valtuuskunnan jäsen L. M. Karahan toi rauhansopimusasiakirjan Vladimir Iljitsin kabinettiin. Karahan alkoi selvittää dokumentin sisältää ja pyysi lukemaan lävitse, mitä hän oli allekirjoittanut. Äkkiä Vladimir Iljits kiukustui: ’Eikö teille riitä se, että minä allekirjoitin tämän haisevan rauhan, vai pitäisikö minun se vielä lukeakin. En tule lukemaan sopimusta enkä täyttämään sitä niin pitkälle kun se vain on minulle mahdollista.’ Karahan­raukka hämmentyi ja taitettuaan paperin kokoon sijoitti sen johonkin nurkkaan.»”[i]

Lenin 3.3.1918 Brest-Litovskin rauhansopimuksesta Saksan kanssa: ”Tämä häpeällinen rauha on allekirjoitettava maailmanvallankumouksen pelastamiseksi säilyttämällä sen tärkein ja toistaiseksi ainoa tukikohta ­ Neuvostotasavalta. — Meidän on mitä pikimmin demobilisoitava armeija, tuo sairas orgaani ja samanaikaisesti autamme Suomen vallankumousta. Tietysti me rikomme sopimusta, mutta olemme rikkoneet sitä jo kolmekymmentä – neljäkymmentä kertaa.» — »Mutta kuvitelkaa millainen onnettomuus tapahtui eilen Suomen rautateillä. Muutamia asevaunuja joutui rautatievirkamiesten ’huomaamattomuudesta’ ei etelään, vaan suoraan Suomeen lähtevään junaan. Tällaiset ’valitettavat’ erehdykset rajalla ovat aina mahdollisia.»”[ii]

Suomen itsenäisyys

Urbaani legenda kertoo, että Venäjä antoi Suomelle itsenäisyyden. Toinen versio samasta legendasta kertoo, että Lenin lahjoitti Suomelle itsenäisyyden.

Todellisuus on tässäkin asiassa ihan toinen. Toki Venäjältä saatiin 31.12.1917 paperi, jossa Venäjän johto tunnusti Suomen itsenäisyyden, mutta sitäkään lupausta ei ollut suinkaan tarkoitus pitää – ei, vaan Suomesta oli tarkoitus tehdä Venäjän federaation osavaltio. Onneksi Suomi kuitenkin voitti Vapaussodan Venäjää vastaan, joten Venäjän aikomus ei toteutunut.

Leninin mielestä: ”»Irtautumisoikeus on paras ja ainoa poliittinen keino idioottimaista pikkuvaltiosysteemiä ja kansallista eristäytymistä vastaan — Eroaminen ei suinkaan ole meidän ohjelmamme. Me emme lainkaan kannata eroamista.»”[iii]

Huomattakoon myös jo alkuperäinen venäläistämisaikomus.

”Leninin kansallisuuspolitiikan ytimen Stalin katsoi sisältyvän nerokkaaseen paradoksiin »eroamisesta yhdistymistä varten». »Kansallisten kulttuurien on annettava kehittyä ja päästä täyteen laajuuteensa, tuoda esiin kaikki mahdollisuutensa, jotta sosialismin voitettua koko maailmassa voitaisiin luoda edellytykset niiden sulautumiselle yhdeksi yhteiseksi kulttuuriksi, jolla on yksi yhteinen kieli.»”[iv]

Leninin mielestä Suomen piti antaa erota, koska hänen mielestään Suomessa kansan enemmistö oli sosialismin kannalla. Lenin halusi tukea Suomesta.[v]

Stalinille eroaminen oli vain työkalu. Sitä piti kannattaa tai vastustaa sen mukaan kuin proletariaatin vallankumouksen edut vaativat.[vi]

Stalin yllytti Helsingissä 27.11.1917 punikkeja kapinaan, luvaten Venäjän avun. Kaikkien Venäjän kansojen (myös suomalaisten) piti liittyä yhteen yhdeksi armeijaksi.[vii] ”»Toverit! — Jos te tarvitsette meidän apuamme, me annamme sitä teille, veljellisesti ojentaen teille käden. Tästä voitte olla varmat.»”[viii] Lisää yllyttämisestä täällä.

”Irtautumisoikeus” koski vain tapauksia, joissa irtautuminen tapahtui kommarien johdolla yhdistymiseksi Venäjään.[ix] Siten kun porvarillinen Ukraina julistautui itsenäiseksi, niin Venäjä alkoi heti taistelemaan sitä vastaan – kuin myös Suomessa.

Suomi julistautui itsenäiseksi 4.12.1917 hallituksen ilmoituksena. Eduskunta hyväksyi itsenäisyysjulistuksen 6.12.1917 äänin 100/88 sosialistien vastustaessa.[x]

Lenin ja Venäjän ulkoministeri Trotski yllyttivät 27.12.1917 punikkeja nousemaan kapinaan Suomen vapailla vaaleilla valittua eduskuntaa ja laillista hallitusta vastaan.[xi]

Stalin esitteli Keskuskomitealle Suomen tunnustamisen, samalla hän puhui jälleen siitä, että punikkien on otettava valta Suomessa.[xii]

Venäjä oli kyllä sanallisesti tunnustanut Suomen, mutta ei tehnyt mitään miehitysjoukkojensa vetämiseksi Suomesta. Suomi nimitti maiden välisen sekakomission jäsenet, mutta Venäjä ei.[xiii]

”Leninin kansallisuusohjelma taas ei tähdännyt, kuten olemme nähneet, suinkaan pienten, itsenäisten ja kaikkein vähiten porvarillisten kansallisvaltioiden muodostamiseen – vaan vähemmistökansallisuuksien myötätunnon hankkimiseen irtautumisoikeutta hyväksi käyttäen bolsevikkien puolelle.”[xiv]

Itsenäisyyden tunnustaminen oli vain välikappale vallankumouksen helpottamiseksi. Suomalaiset demarit Leninin mukaan: ”ovat pettureita kun eivät tahdo tehdä vallankumousta, vaikka se on heidän velvollisuutensa.”[xv]

”Trotski — lähetti Suomen sosiaalidemokraattiselle puolueelle kategorisen sähkeen 15 000 miehen keskittämisestä viipymättä Helsingin ympäristöön ja vallan ottamisesta työväestön käsiin.”[xvi]

”Todella merkittäviin tuloksiin päästiin vasta tammikuun puolivälissä 1918 Jukka Rahjan hankittua suoraan Leniniltä lupauksen 10 000 kiväärin patruunoineen ja 10 kolmituumaisen tykin ammuksineen lähettämisestä Pietarista Suomen punakaartin käyttöön. Podvoiski sai ohjeet huolehtia erityisesti siitä, ettei lukumääriä vähennetty. Lisää annettaisiin sitä mukaa kuin varastoista löytyi ja maksusta puhuttaisiin sitten, kun Suomen työväki olisi noussut valtaan. Kapinan puhjettua Lenin käski lähettää vielä täydennykseksi 25 000 kivääriä ja 30 konekivääriä.”[xvii]

Helsingin punakaarti aseistettiin kokonaan venäläisten varastoista Viaporissa. Tarvittavien kiväärien ja ampumatarvikkeiden lisäksi Venäjän hallituksen edustaja Suomessa Smilga lupasi punakapinallisille 100 konekivääriä. Trotskin sähke luettiin punikkien kokouksessa ja kapina alkoi.[xviii] Siitä kuinka Venäjä aseisti kapinalliset on lisää täällä.

Venäjän puolustusministeri Podvoiski määräsi Venäjän armeijakunnan Viipurissa riisumaan suojeluskunnat, eli Suomen laillisen armeijan, aseista ja luovuttamaan ne punakaartille.[xix]

Podvoiski korosti Suomen suurlähettiläälle Venäjällä Enckellille 26.1.1918, että Venäjä aina tulisi tukemaan sosialisteja, eikä minkäänlainen puolueettomuus voinut tulla kysymykseen. Ohjesäännössä sanottiin, että armeijan tehtävänä oli tukea taistelua porvaristoa vastaan kaikkialla Euroopassa.[xx]

”Enckellin pyrkiessä kapinan puhjettua neuvostohallituksen puheille häntä ei enää otettu vastaan.”[xxi]

Viipurin armeijakomitea julisti 42. AK:n joukkojen olevan 29. 1. 1918 lähtien »sotatilassa Suomen porvarillisen valkokaartin [Suomen laillisen armeijan – jp] kanssa», minkä vuoksi oli ryhdyttävä kaikkiin asian vaatimiin toimenpiteisiin.[xxii]

Podvoiski sähkötti 4.2.1918 Glazunoville — on välttämätöntä aivan lähipäivinä lyödä porvarillinen valkokaarti [Suomen armeija] hajalle.[xxiii]

Pietarin punakaarti lähetti joukkoja Suomeen. Pietarin sotilaspiirin esikunta käski 1.2.1918 irrottamaan varuskunnasta niin paljon joukkoja kuin mahdollista Suomea varten. 4.2.1918 Pietarista lähti panssarijuna, yms. Savon rintamalle, valtasivat 7.2.1918 Mäntyharjun.[xxiv]

Maaliskuun lopussa 1918 Stalin mainitsi esimerkkeinä Venäjän federaatioon muodostettavista osavaltioista Puolan, Ukrainan, Suomen, Krimin ja Kaukasian. Stalin toimi Leninin ohjeita seuraten.[xxv]

Stalin pohti asiaa vielä mm. Leninille 12.6.1920 kirjoittamassaan kansallisuuskysymyksiä käsittelevässä kirjeessä, jossa hän esitti konfederaatiota eräänä välivaiheena kansojen siirtyessä Neuvosto-Venäjän kanssa federatiiviseen yhteyteen: ”Esimerkkejä ovat Neuvosto-Saksa, Puola, Unkari ja Suomi. Tuskinpa nämä kansallisuudet, joilla on oma valtiollisuus, omat sotavoimat ja omat raha-asiat, tuskinpa ne muuttuessaan neuvostolaisiksi suostuvat heti menemään Neuvosto-Venäjän kanssa baskirialais- tai ukrainalaistyyppiseen federatiiviseen yhteyteen.”[xxvi]

Venäläisille bolshevikkijohtajille, jotka itse asiassa pitivät käsissään punakaartia, oli Suomessa toteutettavaksi suunniteltu yhteiskunnallinen kumous ainoastaan välikappale Venäjän poliittisen rajan siirtämiseksi takaisin Tornionjoelle.[xxvii]

Niinpä – Venäjä muka tunnusti Suomen, mutta käytännössä yritti kukistaa Suomen laillisen hallituksen ja tehdä Suomesta Venäjän federaation osavaltio – ja venäläistää suomalaiset venäjänkielisiksi. Onneksi Suomi kuitenkin voitti Vapaussodan Venäjää vastaan. Venäjä ja Suomi tekivät tämän Vapaussodan rauhansopimuksen Tartossa 14.10.1920.

Tarton rauhansopimus

Tarton rauhansopimuksessa Suomi ja Venäjä sopivat ensimmäisen kerran itsenäisinä, tasa-arvoisina valtioina mm. Suomen itärajan sijainnista. Rauhansopimuksen 1. artiklassa sovittiin myös, että rauhansopimuksen voimaan astuttua lakkaa sotatila sopimusvaltioiden välillä, ja molemmat valtiot sitoutuvat vastedes ylläpitämään keskinäistä rauhantilaa ja hyvää naapuruutta. Jos joku kuvittelee, ettei Venäjä rikkonut Tarton rauhansopimusta vastaan, niin hän erehtyy ihan perusteellisesti.

Sopimusta solmittaessa Venäjä mm. lupasi Itä-Karjalan karjalaisväestölle itsehallinnon sekä oikeuden käyttää kansankieltä hallinnon lainsäädännön ja kansanvalistuksen kielenä. Myös Pietarin kuvernementin suomalaiselle väestölle annettiin oikeus valtakunnan yleisten lakien ja asetusten rajoissa vapaasti järjestää kansanvalistustoimi, kunnallinen ja kuntainvälinen hallinto sekä paikallinen oikeudenkäyttö, ja oikeus käyttää vapaasti kaikissa sisäisissä asioissa paikallisen väestön kieltä. Arvannette, että luvattuja oikeuksia ei koskaan toteutettu.

Mainittakoon, että myös Venäjän hyökkäys Suomen kimppuun 30.11.1939 rikkoi Tarton rauhansopimusta. Samalla Venäjä rikkoi myös allekirjoittamaansa YK:n edeltäjän Kansainliiton peruskirjaa, sekä sopimusta rajaselkkausten selvittämisestä.

Hyökkäämättömyyssopimus

Venäjän ja Suomen välille solmittiin hyökkäämättömyyssopimus vuonna 1932 ja vuonna 1934 sopimus sen hyökkäämättömyyssopimuksen jatkamisesta. Kun vuoden 1932 sopimuksen 8 artiklassa olleet määräykset sopimuksen voimassaoloajasta ja sen lakkaamisesta muutettiin siten, että sopimus oli pysyvä voimassa 31 päivään joulukuuta 1945, niin sopimusta ei ollut mahdollista irtisanoa ennen siihen merkityn voimassaoloajan päättymistä.

Venäjä rikkoi tätäkin sopimusta törkeästi hyökkäämällä Suomen kimppuun 30.11.1939 aloittaen Venäjän ja Suomen välisen Talvisodan.

Moskovan rauhansopimus

Talvisota päättyi 13.3.1940 Moskovan pakkorauhaan. Suomalaiset olisivat halunneet nyt viimeinkin rakentaa rauhassa maataan, vaan Venäjä painosti törkeästi Suomea järjestäen kaikenlaisia provokaatioita Välirauhan aikana.

”Kun rauhansopimuksen ehdot tulivat julkisuuteen surureunaisissa sanomalehtien erikoispainoksissa, liput laskeutuivat puolitankoon koko maassa siitä huolimatta, että enää ei tarvinnut odottaa pommittajia yläpuolelle – ja että oli saavutettu torjuntavoitto, edetty pitkälle joulukuun 4. päivästä, jolloin Pravda oli kirjoittanut: Puna-armeija menee Suomeen Suomen kansan avuksi.”[xxviii]

Jo kesäkuussa 1940 rauhansopimuksen solmimisen jälkeen suomalaiset saivat huomata, että Venäjä ei aikonut noudattaa sopimusta, vaan alkoi esittää sopimukseen kuulumattomia vaatimuksia ja puuttua Suomen sisäisiin asioihin tavalla, joka rikkoi sopimusta. Lyhyeksi jäänyttä rauhansopimuksen jälkeistä ajanjaksoa aikalaiset kutsuivat lopulta vain pitkäksi odotukseksi kuolemansellissä.

Venäjä myös de facto rikkoi rauhansopimusta esittämällä siitä kestämättömiä tulkintoja ja mm. ryöstämällä Suomelta Enson tehtaat ja Vallinkosken voimalaitoksen.

Pariisin rauhansopimus

Venäjä hyökkäsi jälleen Suomen kimppuun alkaen 22.6.1941 kello 6.05, aloittaen Venäjän ja Suomen välisen Jatkosodan, joka oli erillissota.

Sodan jälkeen 10.2.1947 solmittiin maailmassa nykyisin enää vain Suomen valtiota voimassaolevana koskeva Pariisin rauhansopimus, joka pitää sisällään suomalaisia syyllistävät kansainvälisen sotarikosoikeuden viralliset pääsotarikokset, joihin suomalaiset eivät koskaan syyllistyneet. Katso myös tätä artikkelia ja tätä.

Rauhansopimuksen 27. artikla edellyttää myös, että Suomen hallituksen ja Suomen kansalaisten oikeudet, kuin myös suomalaisten juridisten henkilöiden oikeudet, jotka koskevat suomalaista omaisuutta tai muita suomalaisia varoja Liittoutuneiden ja Liittyneiden Valtojen alueella, on saatettava entiselleen tämän sopimuksen tultua voimaan, mikäli näitä oikeuksia on rajoitettu sen johdosta, että Suomi osallistui sotaan Saksan rinnalla.

Suomalaisten oikeuksia tai omaisuutta koskevan artiklan toimeenpano laiminlyötiin, ja toisaalta pakkoluovutetuilta alueilta paenneiden oikeus omaisuuteensa evättiin vailla näyttöä omistusoikeuden päättymisestä.

Parhaillaan Venäjän miehittämänä olevat Suomen alueet kuuluvat Suomelle ja niillä alueilla oleva omaisuus niiden oikeille omistajille suomalaisille – Suomen maarekisterin mukaisesti sen mukaan kuin tilanne oli Jatkosodan päättyessä.

Omaisuusasiaa selvitetään parhaillaan (marraskuu 2007) Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimessa mm. Suomen Karjalan pakolaiset ry.:n toimesta.

Naapuruussopimus

YYA-sopimuksen v. 1992 korvannut Suomen tasavallan ja Venäjän federaation välinen sopimus suhteiden perusteista edellyttää, että sopimuspuolten suhteet perustuvat YK:n peruskirjan ja ETYKin päätösasiakirjan mukaisesti kansainvälisen oikeuden periaatteisiin, joihin kuuluvat mm. ihmisoikeuksien ja perusvapauksien kunnioittaminen.

Pakkoluovutetuilta alueilta paenneiden omistusoikeuden selvittämättä jättäminen rikkoo myös 1992 solmitun sopimuksen periaatteita. Omistusoikeus kuuluu ihmisoikeuksiin, ja myös Euroopan ihmisoikeussopimus edellyttää sen selvittämistä.

Suomen on vaadittava Tarton rauhan rajojen palauttamista ja omaisuuden saattamista oikeiden omistajiensa – suomalaisten – haltuun, tai vähintäänkin täyden korvauksen saamista menetetystä omaisuudesta laillisille omistajille.

On käsittämätöntä, että hyökkäyksen uhri – Suomi – pantiin maksamaan sotakorvaukset hyökkääjällä – Venäjälle. On oikeudenmukaista vaatia sotakorvaukset takaisin korkojen kanssa.

Venäjä – Japani

Venäjä ja Japani solmivat keskenään hyökkäämättömyyssopimuksen, mutta Venäjä rikkoi luonnollisesti tämänkin sopimuksensa ja hyökkäsi Japanin kimppuun ryöstäen Japanilta sen alueita.

Venäjä – Saksa

Venäjä ja Saksa liittoutuivat keskenään ja hyökkäsivät yhdessä Puolan kimppuun jakaen Puolan keskenään ja pitäen yhteisen voitonparaatin ja voitonjuhlan Puolan kukistumisen kunniaksi.

Venäjä oli kuitenkin jo pettänyt liittolaistaan Saksaa. Ja rikkoi tätäkin liittosopimusta – jolloin Saksassa viimein soivat hälytyskellot.

Venäjä – Tshetshenia

Tshetshenia jälleenitsenäistyi vuonna 1991, kuten mm. Viro ja Tshetshenian naapuri Georgia. Venäjä ja Tshetshenia sopivat keskenään, että Venäjä vetää miehitysjoukkonsa Tshetshenian alueelta – ja yllätys, yllätys, Venäjä myös veti miehitysjoukkonsa Tshetshenian alueelta sovitusti heinäkuussa 1992.[xxix]

No, sitä riemua ei kestänyt kauan. Venäjä yritti kaataa Tshetshenian vapailla vaaleilla valitun laillisen presidentti Dzhohar Dudajevin ensin vanhalla ”oppositiokonstilla” – jossa ”opposition” joukot olivat todellisuudessa venäläisiä, panssarit ja lentokoneetkin tietysti venäläisiä (miehistöineen). Kun se konsti meni mönkään, niin Venäjä sitten hyökkäsi Tshetsheniaan aloittaen Ensimmäisen Tshetshenian sodan vuonna 1994.

Venäjä hävisi sen sodan ja joutui tekemään Tshetshenian kanssa ensin Hasavjurtin rauhansopimuksen ja sitten vielä presidentti Boris Jeltsin ja Tshetshenian vapailla vaaleilla valittu laillinen presidentti Aslan Mashadov allekirjoittivat rauhan ja yhteistyön sopimuksen 12.5.1997.[xxx]

No, Venäjälle häviö oli melkoinen nöyryytys, joten Venäjä alkoi järjestämään erilaisia provokaatioita. Ja viimein hyökkäsi uudelleen Tshetsheniaan aloittaen Toisen Tshetshenian sodan, joka jatkuu edelleen.

Tshetshenian vapailla vaaleilla valitut lailliset presidentit Dudajev ja Mashadov olisivat halunneet neuvotella ja sopia Venäjän kanssa – vaan Venäjä halusi sotia.

Sotimisen lisäksi Venäjä on murhannut nämäkin Tshetshenian lailliset presidentit.

Venäjä – Viro

Huokaus! Tästäkin olisi kirjoitettavissa lukuisia esimerkkejä sopimusrikkomuksista, mutta säästetään painomustetta ja otetaan lyhyesti.

Venäjä vaati saada perustaa Viron alueelle sotilastukikohtia luvaten pyhästi, ettei loukkaa Viron suvereenisuutta. Kuitenkin Venäjä miehitti Viron.

Venäjä – Georgia

Ikivanha valtio Georgia erehtyi liittoutumaan Venäjän kanssa vuonna 1783 ja päästämään Venäjän joukkoja maahansa – no, se oli menoa. Venäjä hyökkäsi Georgiaan vuonna 1801 ja miehitti Georgian.

Georgia jälleenitsenäistyi samassa rytäkässä kun mm. Suomi itsenäistyi. Venäjä hyökkäsi kuitenkin jälleen Georgiaan ja Georgia hävisi vapaussotansa, joutuen uudelleen Venäjän miehittämäksi.

Georgia palautti jälleen itsenäisyytensä samalla kun mm. Viro vuonna 1991. Georgialle valittiin vapailla vaaleilla presidentiksi Zviad Gamsahurdia. Venäjän ”turvallisuuspalvelu” kuitenkin kaatoi Georgian laillisen hallinnon ja pisti nukkehallitsijaksi KGB-kenraali Shevardnadzen.

Venäjä yrittää kaapata itselleen Georgian Abhasian ja Etelä-Ossetian.

ETYJin Istanbulin kokouksessa marraskuussa 1999 Venäjä sitoutui vetämään ”viipymättä” miehitysjoukkonsa Georgian alueelta, mutta ei ole edelleenkään marraskuussa 2007 niitä vetänyt, vaikka länsimaat ovat sitä jo vuosikausia vaatineet. Eli Venäjä rikkoi ja rikkoo sitäkin sopimustaan.

Euroopan Neuvosto

Suora lainaus Turun Sanomista 26.11.2007: ”[Europarlamentaarikko Tunne] Kelam on ollut Viron politiikassa mukana jo laulavasta vallankumouksesta lähtien. Hän muistutti, että jo viime vuosikymmenellä, kun Venäjä halusi Euroopan neuvoston jäseneksi, se sitoutui liittymisneuvotteluissa ehtoihin, joita se ei ole täyttänyt.

– Venäjä lupasi muun muassa, että se poistaa oman armeijansa Moldovasta, ja antoi useita muita täyttämättä jääneitä lupauksia, Kelam sanoi.

– Venäjän nykyinen kehitysvaihe ei ole paluuta kommunismiin, kuten monet lännessä ajattelevat, vaan se muistuttaa pikemminkin tilannetta autoritaarisessa Saksassa muutama vuosi ennen toisen maailmansodan alkua, kun osa lännestä toivoi, että asiat kääntyisivät vielä parempaan suuntaan, Kelam arvioi.”[xxxi]

Yhteenveto

Tästä tulisi aivan liian pitkä artikkeli, jos yrittäisi käsitellä useampia esimerkkejä Venäjän tekemistä sopimusrikkomuksista. Palataan artikkelin alkuun ja todetaan vain, että Venäjän kanssa tehdyllä sopimuksella ei ole sen enempää arvoa kuin sillä paperinpalalla, jolle se on kirjoitettu – eli jätepaperin arvo.

—————

[i] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivu 265

[ii] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivut 266-267

[iii] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivu 54

[iv] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivu 55

[v] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivut 56-57

[vi] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivut 64-65

[vii] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivut 130-131

[viii] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivu 131

[ix] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivut 157-158

[x] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivut 164-165

[xi] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivut 180-181

[xii] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivut 187-188

[xiii] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivut 190-191

[xiv] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivu 191

[xv] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivut 192-193

[xvi] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivu 200

[xvii] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivu 205

[xviii] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivu 209

[xix] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivu 219

[xx] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivu 221

[xxi] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivu 228

[xxii] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivu     232

[xxiii] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivu 237

[xxiv] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivut 237-238

[xxv] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivut 242-243

[xxvi] Lebedeva-Rentola-Saarela,     ”Kallis toveri Stalin” – Komintern ja Suomi, s.112-113

[xxvii] Pekka Peitsi [Urho Kekkonen], Eheytynyt kansa taistelee elämästään, 1943, s.11

[xxviii] Heikki Eskelinen: Itsenäisyytemme vuosikymmenet, s. 222

[xxix] Alla Dudajeva, Miljoni esimene, 2004, sivu 471

[xxx] Alla Dudajeva, Miljoni esimene, 2004, sivu 474

[xxxi] http://www.turunsanomat.fi/ulkomaat/?ts=1,3:1003:0:0,4:3:0:1:2007-11-26,104:3:500936,1:0:0:0:0:0: