Torstai joulukuun kaheskymmeneskaheksas ja mulla tullee miehleen, kuinka kriittisiä molhan, ei oiken mikhän meinaa passata ja kaikheen on huomauttamista. Mullaki. Mulla varsinki.
Ja vaikka tunnema ittessämme, kuinka kritiikki rikkoo itteä, kritiikki vie pois harmoniasta.
Ihmiset ettii kysymystensä kans vastauksia, mutta kulkevat kritiikin kilpi eessä ja esteenä. Tai minusta nyt näyttää vaan siltä.
Ja sitte mieki uskon niinko monet viishaammakki, että vastaus on kattoa ja kuunnella ommaa sisimpäänsä.
Vilpitön ihminen löytää jonku niinko oman tottuuen ja oman rauhan tai ehheyen omasta ittestään. Omassa ittessä. Siis omassa resuisuuessaan on rauha. Tai no jotaki sillain. Vilpittömyys on se juttu, joka suojaa mielenrauhaa, ooh, siis vilpitön oleminen tässä hetkessä on mielenrauha.
Mullon muutama ystävä, joita ihhailenko non sen näkösiäki, että net uskoo kaiken mitä sanottaan. Mie en semmoselta taijja näyttää, vaikkolenki helposti lapsellinen ja hyväuskonen ja sinisilmänen jee, no hyvä mieki.
Nojoo tärkkeintä on joku henkinen ilmapiiri, jossa ellää, että sois valosa, avara, hyväksyvä ja tasapainonen.
No siis nyt tajuanki, kuulin puhelimessako yks rakas ihminen sano puolisonsa sanohneen, ettei piä alkaa kaveriksikko toinen marmattaa ja on negatiivinen, se tarttuu niin helposti, se valittaminen tarttuu eikä maailma eikä oma elämäkhään taho ennää kelvata.
Elikkä meni aamusaarnaksi eikä päätä eikä häntää, kiitos kuitenkiko sain läpättää ja pähkäillä, Oskari tullee kohta ja Herttalassa kaikki ihanasti ja hyvin, voikaa tekki kaikin ja jokaiikka hyvin, kuppi kahvia, pala joulun välipäivien taivasta ja mielenrauhaa 
– ämmi ja äläskelponen aamusaarnansa ja kuulin jo tälle aamule hienon sanan, veruke, emmä keksi verukheita, iloittema ja annama pallaa, pahankiirisiä sykkyröijjiä, otta rypyssä kyttääjiä ja kriittisiä marmattajia täälon jo ihan tarpheeksi, katoppa vain, meinaan alottaa alusta, meeppäs nyt ämmi siittä, siis heips ja hallaus.
