Joulukuun kolmaskymmenes ja vanha vuosi son kuolemassa pois ja uus syntymässä, uuen auringon aika alkamassa.
Henkinen kestävyys on oikeasthaan kuoleman hyväksymistä ja elämän rajallisuuen ymmärtämistä, se kohottaa meät toiselle tasolle, muutama toisheen maahan hyväksymällä elämän, ja kuoleman, että elämä ja kuolema ja syntymä on se olemassaolo.
Meän turva on siinä henkisessä kestävyyessä ja mielikuvituksessa, mullon sielunleppuutuspaikka, sielon pikkuhilkka turvassa, ei huolta, ei paihneita, kaikki hyvin, linnut laulaa, on lämmintä ja tyyntä ja aikunenhilkka myhhäilee ja suojelee ja kuuntelee pikkuhilkkaa, joka siis pikkuhilkka leikkii ja laulaa niinko ei maailmassa murhetta ois ja nukahtaa helposti ja herrää keveästi ja helposti.
Käytännössähän ihmisen turva voi olla vaikka kutominen tai feispuukkaaminen, mistäpä sitä toisen elähmään tietää eikä tartte tietääkkään, jokhaisella oma onnensa, pieni onni, joka riittää ja suojaa just sopivasti.
Huomenta Pirkan plokit ja niitten plokkaajat, jokhaisella oma plokipaikkansa ja omat päättymättömät tarinansa, jokka jatkuu aikahnaan ihan muualle, kunnes se viiminen ploki on kirjotettu ja elämä valmis ja tämä lyhyt keikki sieltä suuresta ajattomasta ikkuisuuesta loppuu, siihen asti ei muutako annama pallaa.
Näinkö kirjottaa niinko suohraan syämmestä ja päästä tai sielusta, niin tullee uusia ja uusia ajatuksia, kuten yksityisyys, feispuukin yksityisasetukset, Suomen uus tiedustelulaki, mutta emmä anna minkhään määrittää meitä eikä viä mielenrauhaa, itte son elämä elettevä.
Ja se, saako lommaa elämästä, ehkäpä sittekki saa, se hetkikö ei mithän ongelmia, on rauha kaiken kans, tuntuu, että kaikki on tässä hetkessä, ajattomassa hetkessä, siinä sielu ja syän leppää.
Merkitystä on sillä, mille itte annama merkitystä täälä elämässä.
Siis jokos mie sanoin huomenta, nyt sanon huomenta rakas kaunis oikeuenmukanen hyvä maailma ja sen asukhaat, nyt loppu lappaminen, kuppi kahvia, vielä pieni pala vuen 2017 taivasta ja mielenrauhaa!
– ämmihilkkapien
